Reuma oon se, minkä selvästi muistan minun mummon kropasta, sen karastetusta kropasta. Se oli käyrä mutta vahva. Se ei koskhaan kaonu vanhuutta, ei se pienentynny semmoseksi haurastunheeksi, ko muuttu enemän pansariksi, siittä tuli kaksijalkanen sarvikuono. Siittä tuli seinä, jonka takkaa löyty suoja. Muistan sen käyrät käet ja paksut jalat, leveät reijet ja suuren rinnan. Ei ollu olemassa toista versiota minun mummosta. Net sano, ette sen reuma alko jo 20-vuotihaana, polkupyörän selässä kovan työn ja karun sään takia. Sen kroppa tiesi, ette kovat ajat vaativat kovan kropan, mutta ei aina kovvaa mieltä. Vaikka se siltä vaikutti, ette sen mieli oli kova – mutta ei meitä kläppiä kohthan. Ei minua kohthan. Eikä se koskhaan kuihtunu pois, vain katosi äkäsesti. Aivan niinku sen kova nahka olis ajan myötä puhjenu, eikä sitä sitten enhään näkyny. Se oli tehny työnsä.

Kova iho, sarvikuonoiho. Noshörningshud.

Mummon pehmeys ja kovvuus hoksasi selvästi kielessä, koska sen liikheet oli aina hithaita ja harkittuja. Se ponnisti kipua vasten, ja raskhaat askelheet löysivä aina vahvan alustan, ei ollu vara kompastua eli liukastua. Talvisin siittä tuli hithaampi, mutta vihasempi. Jopa raivosa, just pinnan alla. Sen sanat oli harvoin pehmeitä, niinku sen nauru. Sen silmät näyttivät sisälä olevaa pehmeyettä jota vain met kläpit saima nähä. Sen suomen kieli, aina kova, sen tornionlaaksolais murre, joka sille oli aina vain murre. Emmä tiehneet ette se oli sukua aivan omhan kiehleen Ruottin puolela. Joskus sieltä lipsahti sanoja ko hantuuki tuolla eli muutama ylimääränen h-pukstaavi sielä suun täälä.

Siittä mistä se puhu, koski useasti huolenpitoa. Se puhu pesusta, puhtaista pyykkeistä, puhtaista lakanoista, ruasta, keitoista ja leivästä, kahvista viehraile, tukevista jakkaroista ulko-oven ääressä ja lämpimistä huohneista. Huolenpito näytethään kielelä – ei välttämättä sillä, miten jotaki sanothaan, ko sillä, mitä sanoila kerrothaan. Niin se useasti oon, kylmässä klimaatissa, olen huomanu. Siittä tullee säästävä. Oon pakko olla tarkempi, ei ole aikaa turhile kommenteile, eikä epätottuuksille. Silloin ehkä istuthaan mieluummin hiljaa yhessä, annethaan kellon lyä rauhassa taustalla samala ko vahvistaa yhteystä ja ymmärystä toisia vasthaan.

Kaikki hantuukit ja kaikki ylimääräset h-pukstaavit kielessä sitovat yhtheen pehmeyen hiljasuuessa, jossa voi istua yhessä, jos siittä tietää ja jos siinä ossaa levätä. Jos oon turvassa hiljasuuessa. Näin voi viettää talvet, hiljasissa, lämpimissä ja puhthaissa huohneissa. Emmä pölähneet hiljasuutta, emmäkä omia ajatuksia. Sen mummo mulle opetti sen suun liikheilä, useasti se oli kahvin ryystämistä, suun liike, joka oli kans kieli jota met jakasimma. Kahvin sishään hengitys, h-pukstaavin ulos hengitys.

Vettää kahvia henkheen, päästää murtheela ulos.
Vettää kahvia henkheen, päästää murtheela ulos.

Ko mie nukuin mummon vieressä, se nukku aina äärimäisenä. Se anto mulle rauhan, jota vieläki voin kaivata; nukuin niinku tuohreila pilvilä, koska tiesin, ettei kukhaan pääse minua vaivaahman. Lakanat kuivathiin ulkona kesäsin, ja niissä oli se erityinen sään ja tuulen tuoksu. Niinku mettä olis itte hakemassa lakanat. Sen sänky oli turvalinen paikka. Olin niin pehmeä pienenä, ette mummo piti pientä peiliä minun nokan alla ko mie nukuin ette näki, jos mie vielä hengitän. Niin hiljanen ja pieni – ja se niin huolishaan, peili jäykissä sormissa ette vois nähä, jos siihen tuli höyry.

Tämä rauha syntyy vain olemalla kläppi ja sarvikuonon suojelema – eli tekemällä itte kova kroppa pehmeän ympärille. Ette pehmeys säilys, sitä häätyy peittää, kunnes sitä ei enhään tunnista. Vain harvat saavat osan pehmeyestä, net, jokka oon niinku met – ja net, jokka vapaehtosesti päästämä sisäle – saavat tulla pansarin sisäpuolele. Ehkä net, joitten vieressä voima nukkua, ehkä net, joitten kanssa jakkaama kielen, eli net, jokka ovat valhmiita pitähmään peiliä meän nokan alla ko nukum.

Bild av Angela Roma: Pexels.com

Myöhemin oppii ette sitä oon osa hiljasta kansaa, hiljenettyä kieltä – ja se oon just sitä mitä nyt haluthan muuttaa. Mutta se oon vaikeaa, ko oon periny sarvikuonon, oon ehkä tarkotus metelöijä vahvan nahan avula, aurata pellojen läpi, osottaa olevansa arvonen, vaikka ei halua eikä pitäs. Näyttää raivoa, ko oon pakko. Mutta olema melkein kuollu sukupuuthoon. Olema jo olheet kauan aikaa. Minun mummo anto mahottoman perinnön, jota voi pehmentää vain saunassa vihtan kans. Sarvikuonon kroppa, sarvikuonon nahka.

Se ei ole mahotonta, mutta tuntuu voimattomalta. Mahottomalta, ilman mahtia.

Ko alotin minun työn sain kuulla kielitten revitaliseerinkistä ja siittä, ette Ruottin viranomasilla oon halua auttaa ja eistää uhattuja kieliä, niinku meänkieltä. Ruottissa oon kans kielentutkijoita, jokka ovat alkanheet ymmärtää ette eistäminen oon tärkeää kans Ruottin kielessä – ette esimerkiksi sana inkludeerinki ei aina tunnu pusitiiviselta, ja voi jakkaa ihmisiä ryhmhiin jo valhmiiksi vinoista valtaperspektiiveistä. Minkälainen ihminen pitäs laittaa tähän ”normaahliin” tilhaan?

Sen sijasta oon lanseerattu sana nonkludering, jonka tarkotus ei ole katekorisoia ihmisiä ryhmhiin, ko vain valasta yhtä tilannetta. Tämä osottaa kans, ette kieli kehittyy ja kasvaa, ko uusia käsittheitä lanseerathaan näin. Aivan eri ko meänkielessä, jonka kans häätyy alottaa työn vähä aikasemmin kielen kehittämisessä, kirjakielen stantartiseerinkissa, joka ei ole vielä aivan vakkiintunu. Mutta just näin seki kasvaa – meänkieli tarttee kans käyttäjiä, enemän ihmisiä, jokka käyttävät kieltä erilä tavala.

Eri metuutia oon kokkeiltu ette opettaa meänkieltä: kielikylpyjä, jossa kaikki voi oleskella ja kuulla ommaa unohettua kieltä eli miksei fiikata omala kielelä – istua ja keskustella turvalisela tasola. Tämä useasti tarkottaa töissä sitä ette met istuma mööteissä ja huohneissa missä tahtoa oon mutta kieltä välttämättä ei, missä Ruotti toimii liian suurena kainalosauana – koska sehän oon kieli, jonka met yhessä ossaama – ja samala etithään yksinkertasia reseptiä kielenoppimisheen, jota ei ole olemassa. Varsinki ko kaksi puhuttua kieltä oon niin erilaisia. Oon vaikeaa revitaliseerata kieltä, semmosessa työssä oon paljon ylä- ja alamäkiä. Siihen tartee kärsivällisyyttä ja oon hyvä olla paksunahkanen.

Met olema olemassa, meillä oon kieli, meillä oon kylttyyri. Sitä saama toistaa, mutta emmä mennä pitemmälle. Emmä saa kasvaa, ko vain soppeutua musehoon ja yksinkertashiin selitykshiin: täälä olima, täälä elethiin – mutta ei siihen, mitä olema tänhään eli mihin olema muuttunheet. Se oon vaikeaa ihmisille nähä se, mihin olema kehittynheet, tämä hieno joka oon kasunu esile ja meän moninaisuus, joka oon leviny. Oon eksoottisempaa kuolla sukupuutthoon. Se näyttää paremmalta mustavalkosissa valokuvissa – histuuria, jota voi katua mutta josta ei tarvi ottaa vastuuta. Olisi liian raskasta majuriteettiväele kattoa häpeää suohraan silhmään, jos vaikka se silmä kattois takasi. Mutta nyt seisoma tässä, pansari päälä, taas valhmiina. Siihen mennee aikaa ette rakentaa uuesthaan se, mikä oon tuhottu. Mutta ei ole stryktyyrejä eli suunitelmia, jotka vois kehittää sen mitä olema jo menettänny. Kaikki oon rakenettu majuriteetile, joitten ei ole tarvinu kehittyä sarvikuonoiksi.

Oon niin paljon asioita jokka kohtaa ja ei koha kielessä. Monet yritykset kuolee byrokratihaan ja kylttyyripolitiikhaan, projektirahojen hankinthaan, joita tuskin enhää oon, ja jatkuvan tulisieluitten tappamishen, jokka aina joutuvat puristettavaksi.

Saan itte useasti kääntäjän rooliin, monesti maailmoitten välhiin. Selitän majuriteetile, miksi joku asia ärsyttää; selitän minuriteetile, ettei häpeä ole meän kannettava. Kielen oon saatava levätä jossaki ette voi herätä elhoon. Tarvima paikan, mutta kaikki paikat tulevat ehoitten, rahan ja vastasaavutuksen kans. Ihmisiltä, joilta oon kieli viety eivät automaattisesti astu esile vain siksi, ette heitä nyt pyyethään. Estheitä oon paljon ja vähän ymmärystä minuriteetin ja resursitten päättäjitten välilä.

Kielen eistäminen vaatii paljon työtä, varsinki meänkielen kans, jossa ei vieläkhään ole täyellistä kirjakieltä ja yheltä polvelta oon viety äitinkieli. Mutta metuutit ja työt ei riitä. Uuet käsittheet ovat kyllä hyviä, mutta emmä ole vielä praatinheet siitä, mitä sana minuriteetti tekee itte minuriteetiryhmile – tästä asiasta oon praatittu USA:ssa jo pitkhään, ja sielä sannaa ei enhää käytetä. Ja emmä olla kritisoitu metuutieja, vaikka net useasti kehitetthään majuriteetikylttyyrile, jossa ehtona oon esimerkiksi se, ette pitäisi olla jo enemmän meänkielipuhujia, vaatimukshiin oon mahotonta vastata.

Tarvima enemmän opettjakoulutiuksia ette saisima enemmän opettajia. Enemmän meänkielen korkeakoulukursia. Tarvithaan kans kääntäjäkoulutuksia ja ylipääthään koulutuksia kirjottamisen opettamisheen, koska meänkieli ei alun perin ole ollut kirjakieli. Kukhan ei ole oppinu kirjottamhaan meänkieltä koska kouluissa sitä ei ikinä ole opetettu. Toinen suuri suru oon se, ette puuttuu sukupolvi, joka kantais meänkielen kläpile, samalla ko vanhat äänet hiljenevät ja aika valuu meän käsistä – meänkieli oon vakavasti uhattu.

Bild: Per Lundmark, Pexels.com

Koko kuva oon otettava mukhaan ja huomihoon. Kylttyyri, paikka, uuet paikat, avkoloniseerinki, mitä kieli voi olla, mitä se jo oon. Mitä ihmiset ovat valhmiita tekehmään ette saapii kielen takaisin – ja samalla oon tärkeä näyttää, ette se oon maholista: lua lämpimiä, turvalisia paikkoja, näyttää huolenpitoa kielelä, keittää kahvia, siivota pinnat niin, ette met tunnema ette olema tervetullheita alottamhaan, olehmaan, tuntemhaan ette paikka oon meile tarkotettu.

Juurtunheet stryktyyrit oon vaikeat. Avkoloniseerinkiä ei voi vain kirjoittaa tehtävälisthaan. Avkoloniserinki ei tarkota sitä ette ajan häätyy siirtää takaisin entisheen, ko sitä ette ottaa histuurian mukhaan, ette ei unheuta, ja löytää uusia polkuja kertomusten, muistojen ja muistelmien kansa. Meän täytyy kans voia istua hiljaa yhessä, ilman vastasaavutuksia. Avkoloniseerinki oon tehtävä ruuhmiiliseksi, sitä häätyy ellää joka päivä, samala laila niinku sarvikuonosta tehhään ruuhmiilinen.

Minun mummo oli sarvikuono.

Taistelu oon tultava kans sisältä päin, hiljentäminen häätyy vastustaa puhumisela. Meän häätyy itte rakentaa meän huohneet, opettaa meän kläppiä, opettaa meitä itteä, hengittää sishään kahvia, hengittää ulos paljon enemän h-pukstaavia ko mihin olema tottunheet. Meän häätyy näyttää toisile meän pehmeät puolet, mutta olla samala tarpheeksi vihasia ette voima toimia. Jopa raivosia. Meän oon kohattava, järjestäytyä, antaa meän kasvaa siinä, mitä olema nytten, emmäkä enhää surra sitä, mitä kerran olima. Se voi ittää uuesthaan, voima tua menheen mukhaan uusitten siemenitten kans. Kattoa, mitä voi taas kasvaa napapiirin sisäpuolela – ja kans sen ulkopuolela.

Ajattelen useasti yhtä runoa, joka oon samala kehotus. June Jordanin Calling on All Silent Minorities. Ette meän aika ei ole vielä tullu, mutta voin jo aavistaa sen kulman takana, ko olema näyttänheet juuret ja istuttanheet net.

HEY

C’MON

COME OUT

WHEREVER YOU ARE

WE NEED TO HAVE THIS MEETING

AT THIS TREE

AIN’ EVEN BEEN

PLANTED

YET

Runossa kaikuu toivo, jota olen pitkhään kantanu, ja vahvistaa sen, ettemmä met ole koskhaan ollheet yksin. Rakentaminen vie aikaa. Auraama pellot uuesthaan, ette met voima istuttaa meän tulevaisuuen terhven maahan. Näyttää taas raivoa. Hinkaan itteä siihen, missä minun olisi pitänyt olla. Ruohotahroja puhtaassa mielessä/nahassa, jotta net myöhemmin voi saunassa piiskata pois. Alottaa alusta. Tehä taas sarvikuonosta ruuhmiilinen. Mulla oon etuoikeus, ko kieli kulkee minun mukana ja yritän sitä jakkaa. Niinku uusia siemeniä, vaikka ehkä vähä toivotonta. Mutta niitähän ei ole vielä istutettu.

Meillä oon oikeus meän vihhan, meän raihvoon, muuten emmä voi parantua. Meillä oon oikeus parantua. Tasapaino oon vaikea – raivon, surun ja rauhan välilä – ja se kuluttaa sekä nahkaa ette mieltä. Uskon, ette varovaisuuen aika oon ohi. Silti seison tässä sarvikuonona ja piän peiliä vapisevassa käessä kielen alla ette näen, tulleeko peihlin höyryä.