Yksi Ruottin kansallisista vähemmistökielistä, häviää hithaasti unholaan – eli nousee unohuksesta. Se riippuu siitä, kummala puolela rajiaa ihmisen mieli oon, mihin sukupolhveen kuuluu, eli kenen lapsenlapsi oon. Kenen poikia sie olet, niinku Tornionlaaksossa kysythään?

Se oon kieli, jota oon kannettu keittiön loukoissa keittokahvin, neulottujen sukkien, potun ja puolukkojen mukana. Kieli, joka oon keinunstoolissa keinunu muistelmien mukana kalastuksesta, hirvenmettästyksestä ja sukulaisista rajan toisela puolen – vain vilkutus rannan päästä. Mutta ko koulu, raatio ja televisio siirtyivät ruotthiin, meänkieli vaikeni julkisessa tilassa. Ja sielä, hiljaisuuessa, häpeä kasvo – häpeä siitä, ettei puhu oikein, ette sekottaa, ette sykertää, ettei oikheen ymmärrä, mutta mitä se ens tarkottaa. Sielä kasvo kans se suurin hiljasuus, joka tuli ulkopuolelta, joka oon vaikeampi selittää: se vihjasi siitä, ette saat helpommin työtä, rakkhautta, rahhaa, talon, lainaa, kavereita, onnistunheen elämän – jos vain jätät sinun kylttyyrin ette passaat joukhoon.

Kieli ei kuitenkhaan kaonu kokohnaan. Jotkut sanovat, ette kieli jopa kasvaa. Ette uuet kielikurssit, elvytysyritykset ja muut kielen pelastus yritykset oon suurempia kuin kielen kuolema. Niin voi olla. Ja mie istun jossaki keskelä ja yritän muistaa.

Kun mie olen minun kissojen kans yksin, niin puhun meänkieltä niiten kans. Se ei ole kummallista eikä mitenkhään erikoista, mutta jostaki syystä en ole kertonu siitä kellekhään. Kotona puhuma ylheensä ruottia. En usko, ette kyse oon häpeästä, koska mie sain kasuta ylös turvallisessa kieliympäristössä, mutta silti oon outoa, ettei kukhaan tiä tätä – ei ees minun sampu. Oon aivan ko mie ja minun kolme kissaa elämä salasta elämää yhessä, silloin ko olema yksin. Meillä oon oma paikka, jossa met kohtaama vain omila ehoila, tila, jonka olema rakentanheet vain meile neljäle sopivilla säännöillä. Mitä met tehemä, ko kukhaan ei näe – aivan sama kunka paljon lepoa, hellyyttä ja herkkuja jaethaan – se ei tapahu ruottalaisila ehoila, ko toisela tavala. Ehkä just sen takia ette myöhemmin voima paremmin selvitä ruottalaisila ehoila. Ainoa, joka oon nähnyt tämän salasen elämän läheltä, oon minun äiti. Ko met juoma kahvia ja puhuma meänkieltä, tuntuu siltä ette kissat ymmärtävät, ette tämä oon salanen ja yksinäinen hetki, josta kukhaan ei saa tietää. Olema silloin toisessa paikassa.

Väsyttääkö?

Väsyttää.

Minun uuessa työssä meänkielen kielieistäjänä olen oppinu, ette oon tutkimusta siitä, miten ihmiset käyttävät vähemmistökieliä elukkojen kansa. Kielentutkijat ovat hoksanheet, millä eri tavoila vähemmistökielet voivat ellää yksityisissä ja turvallisissa paikoissa – rukouksessa, laulussa eli ko praatii eläinten kansa. Se oon, ko ajattelee, aivan selvä ja turvallinen paikka käyttää kieltä. Ko ihmiset puhuvat vähemmistökieltä eläimille, häpeä katoaa. Ei kukhan oikase, ei ole sosiaalista painetta, ei kukhan tuomi kattheila. Silloin kieli oon kokonainen ja elävä. Kieli saa hengittää, olla aivan rauhassa, omassa mysikaalisessa erikoisuuessa. Eläinten kanssa ei ole estettä, ei kynnystä, jonka pitäs voittaa, jotta kieli saa tillaa. Monet puntit oon varmasti puhuhneet meänkieltä lehmile, mutta vain ruottia suuressa maailmassa. Tänhän tilane oon ehkä samanlainen: uskaltaa puhua ommaa pientä kieltä pienimmille kavereile, ja suurta kieltä työpaikala, kaupungissa, kavereitten kansa.

Vid Orinocofloden ska Alexander von Humboldt ha hittat en papegoja som talade ett utdött språk. Bild: Colombiaamazinglandscapes/wikimedia commons

1800-luvun alussa saksalainen maantieteilijä ja luonnontutkija Alexander von Humboldt matkusti Amazonila. Orinoco-joen varrela Maypuresin kylässä (nykynen Venezuela) hän kohtasi papukaijan, joka puhu kummaa kieltä – ei espanjaa eikä mithään mitä oli aiemmin kuullu. Ko hän kysy kyläläisiltä, hän sai tietää, ette papukaija oli kuulunu vihamielisille Atures-heimon jäsenille, jotka oli karkotettu ja kuohleet sukupuuthoon. Het sano ette papukaija oli viiminen elävä, joka osasi heän kieltä. Humboldt vei linnun Euroophaan ja kirjotti muisthiin noin 40 sanaa – ja niin hänestä tuli ainoa, joka tokymentoi tämän kaohneen kielen. Kirjassa hän merkitti:

Maypurissa esitethiin vanha papukaija, ja asukkhaat sano – mikä oon huomionarvosta – etteivät he ymmärtänheet, mitä se sano, koska se puhu aturhesin kieltä.

Histuuriasta tuli lekenti – seikkailullinen esimerkki siitä, kunka kielet voivat kaota niin täyellisesti, ette vain lintu muistaa net. Vaikka jotku tutkijat kysheenalastavat tarinan toenperäisyyen, se oon pitkhään inspiroinu kielentutkijoita ja taiteilijoita. Kans meitä, eli minun kielen paikkaa, minua ja minun kissoja ja joskus minun äitiäki. Lintu, joka ei suostunu eli ei tienny, miten tappaa omma kieltä.

Kuvittelen, ette minun kissat käyttäytyvät eri tavala, ko puhun heille meänkieltä – tai ehkä mie kuvittelen vain – mutta kyllä kissoile tullee rauha ja uusi uteliaisuus. Net oon aina olheet sosiaalisia, mutta ko net kuulee meänkieltä net tuntuvat ymmärtävän, ette tämä kieli merkittee jotakin muuta. Ja totta kai, ko olema yksin, niin net hetket oon rohki rauhallisia. Minun kissat lepäävä ylheensä jossaki lähelä, ko kirjoitan eli luen, ja joskus piän lyhkäsiä keskusteluja meänkielelä. He tietävät, ette yksin oleminen minun kans liittyy tiettyjä asioita. Silti mietin, tekeekö se minun kissoista kielenkantajia. Kielen elvyttämisessä kielenkantajalla tarkoitethaan henkilöä, joka taijosta riippumatta tuntee ette vähemmistökieli kuuluu hälle. Kissoja ei kyllä voi laskea henkilöiksi, mutta minun pienessä salasessa maailmassa niillä oon omasuus meänkiehleen, nille tullee turvallinen olo ko mie käytän kieltä.

Yhessä tutkimustekstissä, joka käsittelee Nahkawēwin-kielen elvyttämistä, Denise A. D. Kennedy käyttää language nest -mallia, jonka maorimummut kehittivät 1970-luvula ette voivat siirtää kielen niiten kläpeile. Näihin kielipeshiin kuulu kans elukat ja net oon osa kielenopissa.

It is our responsibilities as parents to help our children to learn in life, and also to learn our Indigenous languages. There are language frameworks that are already created that can work well for families just learning to use the language in their homes. Linguistic landscaping, reclaiming domains, using family pets, singing songs, playing games, and the list goes on. Our homes should be the main source of learning and teaching, and language nests can support this learning.

Se oon meän koissa, omissa pesissä, joissa oon tuki kielen oppimiselle – mutta miksi rajottaa kieli vain ihmisten välile, ko koin eläimet voi tukea oppimista, joskus jopa enemmän ko ihmiset? Donna Haraway kirjottaa kirjassa The companion species manifesto käsitheestä ”companion species”, joka viittaa joitaki eri lajia jokka ellää yhessä ihmisten kansa molemanpuolisessa yhteyessä – enemmän kö vain elukka. Kyse oon yhessä eläminen ja yhessä luominen – lajista, jotka kehittyvät yhessä arkipäivässä, työssä, tuntheissa ja kylttyyrissä. Ja kans, minun mielestä, kielen yhteisluomisessa, yhteisymmärryksen rakentamisessa, mutta kans turvallisesta tilan luomisesta, jossa kieli voi olla vaphaana. Haraway kirjottaa kans ”significant otherness” -käsitheestä: se ei ole vain yhessäoleminen, ko kans tarkotuksela olla omanlainen. Companion species oon olento, joka oon erilainen mutta silti läheinen, joka haastaa ja muotoaa meitä – mutta ei meän ehtoja. Tästä ymmärrän: ilman häpeää, ilman tuomiota.

Antrozoologiset tutkimukset näyttävät positiivisia tuloksia, ko oppilhaat saavat lukea koirile. Ensiksi oppilhaat haluavat lukea koirile, ja he kokevat vähemmän stressiä ja enemmän keskittymistä. Instagramissa minua oon viehättäny lyhkäset viteot, jossa kissat ette koirat oon saanu omat napit, mihin oon pelattu sisäle sanoja joita net saava oppia. Niitten avula net voivat kertoa, jos net haluaa ette silitethään, vai haluaa kävelylle vai jos niilä oon vatta kipeä. Tästä avvautuu aivan uusi kielimaailma, jossa met voima ellää yhessä.

Ehkä näin meänkieli lopulta selviytyy – ei tokymenteissä, ei kielikursseila, ko kattheissa ihmisen ja eläimen välillä, ehkä napeissa, ehkä salasissa keskusteluissa kissojen kansa.

Väsyttääkö?

Vaikka meänkieltä ei enhään olis ihmisitten puhheissa, saattaa olla olemassa väsyny kissa, yksinäisessä talossa jossaki Malmikentälä, joka vielä ymmärtää meänkieltä. Joka kehrää, ko joku kuiskaa sille vanhaa kieltä.

Väsyttää.

Literatyyri

Was A “Lost Language” Really Saved Thanks To A Parrot?

Personal Narrative of Travels to the Equinoctial Regions of America, During the Year 1799-1804 Volume 2

The Dog as an Unaware Pedagogical Agent in a School Reading Course

Nahkawēwin Revitalization: A Mini Language Nest Created With Hope and Determination

Haraway, Donna Jeanne, The companion species manifesto: dogs, people and significant otherness, Prickly Paradigm, Chicago, 2003