Olen monesti miettinyt, minkälaisiksi isovanhempani sisaruksineen olisivat kasvaneet, jos osa heistä olisi lähetetty sotalapsina Ruotsiin.

Näin nimittäin oli lähellä käydä. Suomen talvi- ja jatkosodan aikana 70 000 lasta lähetettiin lappu kaulassa turvaan Ruotsiin ja sijoitettiin uusiin perheisiin. Kyseessä oli massiivinen operaatio Pohjoismaiden historiassa.

Sen, ettei meidän sukumme asettunut osaksi sotalapsihistoriaa, ratkaisi isoäitini äidin itsepintaisuus: ”Minun lapsiani ette kyllä vie!” Päättäväisyyttä tai pelkoa, ken tietää – joka tapauksessa kaikki kymmenen sisarusta saivat elämän, jossa ei tarvinnut murehtia kielen ja kulttuurin menetystä.

Olisihan joku isovanhempieni suvusta voinut toki päättää lähteä Ruotsiin myös myöhemmin, 1960- tai 1970-luvulla, etsimään parempaa elämää autotehtaista, tekstiiliteollisuudesta tai telakoilta.

Olen miettinyt tätä erityisen paljon viime aikoina, kun sain tehtäväkseni Göteborgin kaupungin vanhusasiamieheltä kirjoittaa raportin suomenkielisistä ikäihmisistä Göteborgissa. Vierailin suomenkielisissä vanhainkodeissa, Suomi-seurojen tiloissa ja ikäihmisten kohtaamispaikoissa. Puhuin Jorman ja Marjatan, Sinikan ja Sirpan kanssa koettaen ymmärtää heidän käsityksiään ikäystävällisestä kaupungista.

Mitä jos tuntui liikkuvan monen vanhuksen mielessä – mutta myös minun.

Sittenkin hyvä näin?

Yleensä mitä jos on katumuksen merkki. Jospa olisin tehnyt toisin, valinnut toisen polun.

Moni suomenkielinen tuntui kuitenkin olevan elämäänsä näennäisen tyytyväinen. Nuoremmat kävivät lukupiireissä ja saunaporukoissa, pelasivat bingoa ja tekivät käsitöitä. Myös vanhainkodissa arki rullasi: katsottiin suomalaista televisiota, rupateltiin niitä näitä omalla äidinkielellä kahvipöydän ääressä, kertailtiin lasten ja lastenlasten kuulumisia.

Kun puhe kääntyi omaan elämään, mitä jos nousi pintaan. Mitä jos oltaisiin pakattu tavarat ja lähdetty takaisin Suomeen, kuten suunniteltiin? Olisiko kaikki mennyt paremmin Suomessa?

På ett äldreboende har de boende klistrat sina namn på en brädspel från Finland, på de platser de kommer ifrån. Foto: Maarit Jaakkola

Ajatus mahdollisesta toisenlaisesta elämästä on kutkuttava ja kiehtova. Se antaa ihmiselle myös illuusion vapaudesta tehdä valintoja.

Toki valintoja on tehtävä vielä vanhoilla päivilläkin. Monelle vanhuus on oman elämän inventoimista ja uudelleen järjestelyä. Ruotsinsuomalaisille eräs elämän ehtoovaiheen keskeinen valinta on tutkimusten mukaan hautapaikan valinta: Suomesta vai Ruotsista?

Tutkijoiden kielellä mitä jos -ajattelua kutsutaan kontrafaktuaaliseksi – ajatteluksi siitä, mitä ei tapahtunut, mutta olisi voinut tapahtua. Kontrafaktuaalista ajattelua käytetään psykologisena välineenä vastoinkäymisistä selviytymiseen ja tapahtumakulkujen hahmottamiseen ja hyväksymiseen. Sitä voidaan hyödyntää lisäksi luovuustekniikkana uusien näkökulmien löytämiseen.

Kysymällä mitä jos voi päätyä siihen, että näin on sittenkin ihan hyvä.

Esimerkiksi Maija katui pyörätuolissaan sitä, ettei koskaan opetellut ruotsia kunnolla – mutta totesi, ettei nuorena perheellisenä vain ollut mahdollista lähteä ruotsinkielisiin porukoihin, kun oli kotia ja lapsia hoidettavana, ja Ruotsiinhan oli tultu töihin, ei juttelemaan. Pentti eli elämää poikansa bisnesmatkojen kautta Singaporessa, Japanissa, Thaimaassa, missä milloinkin – kosmopoliitti kun oli mieleltään.

Elämä oli tässä ja nyt. Hyvä vain, jos oli jotain muutakin ajateltavaa kuin nivelkivut, rytmihäiriöt, uni, joka ei tule, tai valokuvien ihmiset, joista yhä useampi on poissa.

Itse mietin vanhainkodissa vieraillessani, mitä jos suomea ei olisi 25 vuotta sitten tunnustettu yhdeksi kansallisista vähemmistökielistä.

Päätös ei ollut käsittääkseni mitenkään selkeä ja yksiselitteinen, ja siihen vaikutti ratkaisevasti Suomen valtionjohdon harjoittama lobbaus. Historiallisen vähemmistökielen aseman olisi voinut saada esimerkiksi Taalainmaalla puhuttu älvdalska.

Jos suomelle ei olisi annettu erityisasemaa, Göteborgissa tuskin olisi nyt kahta suomenkielistä vanhainkodin osastoa – yhtä muistisairaiden osastoa, yhtä somaattista eli fyysisesti sairaiden osastoa – ja kolmatta rakenteilla läntiseen Hisingeniin.

Suomenkieliset vanhukset olisivat sijoitettuina ruotsinkielisille osastoille, joissa ei olisi Suomen lippuja, itsenäisyyspäivän kynttilöitä, Ylen televisiouutisia tai Ilkka Remeksen kirjoja hyllyssä. Ei laulettaisi suomenkielisiä virsiä tai maakuntalauluja, jotka tarjoavat paluun lapsuuteen, saati maisteltaisi Fazerin kettumarmeladeja tai levitettäisi karjalanpiirakan päälle munavoita.

Ruotsinkieliset hoitajat pyrkisivät kohtaamaan maahanmuuttajataustaisia asukkaita siten kuin heidät on koulutettu – vieraita kulttuureja kunnioittaen ja kulttuurista dialogia vaalien. Suomen kielen käyttö ei kuitenkaan olisi kenellekään erityinen oikeus, eikä kunnalla olisi mitään velvollisuutta pyrkiä sopeuttamaan toimintaansa juuri tämän kielen ja kulttuurin mukaiseksi. Tärkeämpää olisi toteuttaa palvelua, joka on kaikille samanarvoinen, enemmistökielinen.

Se, että päätös kansallisen vähemmistön tunnustamisesta tehtiin, on ollut tärkeä asia suomenkielisten siirtotyöläisten arvokkaan vanhuuden turvaamisessa. Vaikka suomen kieli Ruotsissa ei sellaisenaan elpyisikään enää, ainakin elämänsä ehtoota tällä hetkellä kokevat saavat omannäköisensä vanhuuden. Sellaista on vaikea taata, jos äidinkieli sivuutetaan.

Under vinter- och fortsättningskriget i Finland skickades 70 000 barn, med en lapp runt halsen, i säkerhet till Sverige och placerades i nya familjer. Bild: Wikimedia Commons

Raporttini Kieliystävällinen Göteborg? Suomenkielisten ikäihmisten käsityksiä ikäystävällisestä kaupungista pyrki selvittämään, miten suomenkieliset kokevat kaupungin suomenkielisen toiminnan ja tarjonnan. Göteborgissa on kaikkiaan 3500 suomalaistaustaista yli 60-vuotiasta, noin 12 prosenttia kaikista suomalaistaustaisista Ruotsin toiseksi suurimmassa kaupungissa.

Yksi omista huomioistani oli se, miten haasteellista ikäryhmää oli saada puhumaan tarpeestaan puhua suomen kieltä oikeutena.

Itse asiassa jotkut ikäihmiset ovat jopa sitä mieltä, etteivät he tarvitse palveluja suomen kielellä – ymmärtäväthän he myös ruotsia. Toisin sanoen hyvin moni on valmis luopumaan kielioikeuksistaan, taistelematta ja vastaan sanomatta.

Syitä arkuuteen vaatia oikeuksia on monia, ja ne ovat ymmärrettäviä.

Moni ei halua hankalan ihmisen leimaa. Siirtotyöläisiin ja vähemmistöihin liittyy jo muutenkin riitaisuuden ja vastahankaisuuden mielikuva: ajatellaan, että aina heidän edustajansa ovat vaatimassa jotain, tai eivät edes itse pysty keskenään päättämään, mitä lopulta haluavat.

Sen sijaan moni haluaa olla kunnon kansalainen – ja Ruotsissahan sellainen puhuu ruotsia.

Toisen maailmansodan jälkimainingeissa syntyneet suuret ikäluokat eivät ole myöskään tottuneet vaatimaan itselleen asioita. Pikemminkin he ovat saaneet kasvatuksen istua hiljaa ja totella. Rangaistuksena on saanut Koivuniemen herraa, sillä sodan karaisema kasvattajien sukupolvi ei turhia hempeillyt. ”Ei sinusta ihmistä tule”, tokaisi toistuvasti isoäitinikin, kahdesti sotaa paennut Karjalan evakko.

Sitä paitsi tällä hetkellä eläkeiässä olevat suomenkieliset ovat eläneet suuren osan aikuiselämästään Ruotsissa joinain muina kuin kansallisen vähemmistön edustajina. He ovat eläneet elämänsä intensiivisimmät vuodet suomalaisina Ruotsissa, siirtotyöläisinä, ulkosuomalaisina tai kahdenmaalaisina – tai jopa ”muukalaisina”, kuten eskilstunalaisen päivälehden Suomi-sivuilla 1970-luvulla kuvailtiin. Koko kansallisen vähemmistön käsite, joka muovautui nykyisenlaiseksi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana, on monille arjessa etäinen ja vaikeasti hahmotettava.

Jotta kielioikeuksista tulisi arkea, meidän on aktiivisesti rohkaistava ikäihmisiä ymmärtämään, miten arvokkaita heidän kielensä ja identiteettinsä myös meille nuoremmille ovat – että he ovat kielen ja kulttuurin kantajia, jotka kuuluvat paikalliseen maisemaan. Parhaillaan tämä voi johtaa myös kielen, muistojen ja kulttuuriperinnön siirtymiseen seuraavalle sukupolvelle, kuten kirjassani Senioriruotsinsuomalainen (2024) toivon.

Voimme siten esittää itsellemme tärkeän mitä jos -haasteen: mitä jos suomen kieli säilyisi täällä sittenkin vielä sen jälkeen, kun siirtotyöläisten ensimmäinen sukupolvi ei ole enää keskuudessamme?

Faktaa
Tekstissä mainittujen henkilöiden nimet on muutettu.

Maarit Jaakkolan idea- ja inspiraatiokirja Sverigefinsk senior sai tukea Kulttuurineuvostolta ja julkaistiin 2024. Kirja julkaistiin tänä vuonna myös ruotsiksi.

Lue Maarit Jaakkolan kirjoittama raportti Språkvänliga Göteborg? Finsktalande äldres uppfattningar av en åldersvänlig stad (2025) (2025), joka on Göteborgin kaupungin vanhusasiamiehen tilaama.