Maarit Jaakkola haastatteli suomenkielisiä ikäihmisiä Göteborgissa. Hän havaitsi, että vaikka on kulunut 25 vuotta siitä, kun suomi sai kansallisen vähemmistökielen aseman, varttuneita on vaikea saada pitämään kiinni oikeuksistaan puhua suomea.
Olen monesti miettinyt, minkälaisiksi isovanhempani sisaruksineen olisivat kasvaneet, jos osa heistä olisi lähetetty sotalapsina Ruotsiin.
Näin nimittäin oli lähellä käydä. Suomen talvi- ja jatkosodan aikana 70 000 lasta lähetettiin lappu kaulassa turvaan Ruotsiin ja sijoitettiin uusiin perheisiin. Kyseessä oli massiivinen operaatio Pohjoismaiden historiassa.
Sen, ettei meidän sukumme asettunut osaksi sotalapsihistoriaa, ratkaisi isoäitini äidin itsepintaisuus: ”Minun lapsiani ette kyllä vie!” Päättäväisyyttä tai pelkoa, ken tietää – joka tapauksessa kaikki kymmenen sisarusta saivat elämän, jossa ei tarvinnut murehtia kielen ja kulttuurin menetystä.
Olisihan joku isovanhempieni suvusta voinut toki päättää lähteä Ruotsiin myös myöhemmin, 1960- tai 1970-luvulla, etsimään parempaa elämää autotehtaista, tekstiiliteollisuudesta tai telakoilta.
Olen miettinyt tätä erityisen paljon viime aikoina, kun sain tehtäväkseni Göteborgin kaupungin vanhusasiamieheltä kirjoittaa raportin suomenkielisistä ikäihmisistä Göteborgissa. Vierailin suomenkielisissä vanhainkodeissa, Suomi-seurojen tiloissa ja ikäihmisten kohtaamispaikoissa. Puhuin Jorman ja Marjatan, Sinikan ja Sirpan kanssa koettaen ymmärtää heidän käsityksiään ikäystävällisestä kaupungista.
Mitä jos tuntui liikkuvan monen vanhuksen mielessä – mutta myös minun.
Sittenkin hyvä näin?
Yleensä mitä jos on katumuksen merkki. Jospa olisin tehnyt toisin, valinnut toisen polun.
Moni suomenkielinen tuntui kuitenkin olevan elämäänsä näennäisen tyytyväinen. Nuoremmat kävivät lukupiireissä ja saunaporukoissa, pelasivat bingoa ja tekivät käsitöitä. Myös vanhainkodissa arki rullasi: katsottiin suomalaista televisiota, rupateltiin niitä näitä omalla äidinkielellä kahvipöydän ääressä, kertailtiin lasten ja lastenlasten kuulumisia.
Kun puhe kääntyi omaan elämään, mitä jos nousi pintaan. Mitä jos oltaisiin pakattu tavarat ja lähdetty takaisin Suomeen, kuten suunniteltiin? Olisiko kaikki mennyt paremmin Suomessa?
Kuva: Maarit Jaakkola
Ajatus mahdollisesta toisenlaisesta elämästä on kutkuttava ja kiehtova. Se antaa ihmiselle myös illuusion vapaudesta tehdä valintoja.
Toki valintoja on tehtävä vielä vanhoilla päivilläkin. Monelle vanhuus on oman elämän inventoimista ja uudelleen järjestelyä. Ruotsinsuomalaisille eräs elämän ehtoovaiheen keskeinen valinta on tutkimusten mukaan hautapaikan valinta: Suomesta vai Ruotsista?
Tutkijoiden kielellä mitä jos -ajattelua kutsutaan kontrafaktuaaliseksi – ajatteluksi siitä, mitä ei tapahtunut, mutta olisi voinut tapahtua. Kontrafaktuaalista ajattelua käytetään psykologisena välineenä vastoinkäymisistä selviytymiseen ja tapahtumakulkujen hahmottamiseen ja hyväksymiseen. Sitä voidaan hyödyntää lisäksi luovuustekniikkana uusien näkökulmien löytämiseen.
Kysymällä mitä jos voi päätyä siihen, että näin on sittenkin ihan hyvä.
Esimerkiksi Maija katui pyörätuolissaan sitä, ettei koskaan opetellut ruotsia kunnolla – mutta totesi, ettei nuorena perheellisenä vain ollut mahdollista lähteä ruotsinkielisiin porukoihin, kun oli kotia ja lapsia hoidettavana, ja Ruotsiinhan oli tultu töihin, ei juttelemaan. Pentti eli elämää poikansa bisnesmatkojen kautta Singaporessa, Japanissa, Thaimaassa, missä milloinkin – kosmopoliitti kun oli mieleltään.
Elämä oli tässä ja nyt. Hyvä vain, jos oli jotain muutakin ajateltavaa kuin nivelkivut, rytmihäiriöt, uni, joka ei tule, tai valokuvien ihmiset, joista yhä useampi on poissa.
Itse mietin vanhainkodissa vieraillessani, mitä jos suomea ei olisi 25 vuotta sitten tunnustettu yhdeksi kansallisista vähemmistökielistä.
Päätös ei ollut käsittääkseni mitenkään selkeä ja yksiselitteinen, ja siihen vaikutti ratkaisevasti Suomen valtionjohdon harjoittama lobbaus. Historiallisen vähemmistökielen aseman olisi voinut saada esimerkiksi Taalainmaalla puhuttu älvdalska.
Jos suomelle ei olisi annettu erityisasemaa, Göteborgissa tuskin olisi nyt kahta suomenkielistä vanhainkodin osastoa – yhtä muistisairaiden osastoa, yhtä somaattista eli fyysisesti sairaiden osastoa – ja kolmatta rakenteilla läntiseen Hisingeniin.
Suomenkieliset vanhukset olisivat sijoitettuina ruotsinkielisille osastoille, joissa ei olisi Suomen lippuja, itsenäisyyspäivän kynttilöitä, Ylen televisiouutisia tai Ilkka Remeksen kirjoja hyllyssä. Ei laulettaisi suomenkielisiä virsiä tai maakuntalauluja, jotka tarjoavat paluun lapsuuteen, saati maisteltaisi Fazerin kettumarmeladeja tai levitettäisi karjalanpiirakan päälle munavoita.
Ruotsinkieliset hoitajat pyrkisivät kohtaamaan maahanmuuttajataustaisia asukkaita siten kuin heidät on koulutettu – vieraita kulttuureja kunnioittaen ja kulttuurista dialogia vaalien. Suomen kielen käyttö ei kuitenkaan olisi kenellekään erityinen oikeus, eikä kunnalla olisi mitään velvollisuutta pyrkiä sopeuttamaan toimintaansa juuri tämän kielen ja kulttuurin mukaiseksi. Tärkeämpää olisi toteuttaa palvelua, joka on kaikille samanarvoinen, enemmistökielinen.
Se, että päätös kansallisen vähemmistön tunnustamisesta tehtiin, on ollut tärkeä asia suomenkielisten siirtotyöläisten arvokkaan vanhuuden turvaamisessa. Vaikka suomen kieli Ruotsissa ei sellaisenaan elpyisikään enää, ainakin elämänsä ehtoota tällä hetkellä kokevat saavat omannäköisensä vanhuuden. Sellaista on vaikea taata, jos äidinkieli sivuutetaan.
Näin nimittäin oli lähellä käydä. Suomen talvi- ja jatkosodan aikana 70 000 lasta lähetettiin lappu kaulassa turvaan Ruotsiin ja sijoitettiin uusiin perheisiin. Kuva: Wikimedia Commons
Raporttini Kieliystävällinen Göteborg? Suomenkielisten ikäihmisten käsityksiä ikäystävällisestä kaupungista pyrki selvittämään, miten suomenkieliset kokevat kaupungin suomenkielisen toiminnan ja tarjonnan. Göteborgissa on kaikkiaan 3500 suomalaistaustaista yli 60-vuotiasta, noin 12 prosenttia kaikista suomalaistaustaisista Ruotsin toiseksi suurimmassa kaupungissa.
Yksi omista huomioistani oli se, miten haasteellista ikäryhmää oli saada puhumaan tarpeestaan puhua suomen kieltä oikeutena.
Itse asiassa jotkut ikäihmiset ovat jopa sitä mieltä, etteivät he tarvitse palveluja suomen kielellä – ymmärtäväthän he myös ruotsia. Toisin sanoen hyvin moni on valmis luopumaan kielioikeuksistaan, taistelematta ja vastaan sanomatta.
Syitä arkuuteen vaatia oikeuksia on monia, ja ne ovat ymmärrettäviä.
Moni ei halua hankalan ihmisen leimaa. Siirtotyöläisiin ja vähemmistöihin liittyy jo muutenkin riitaisuuden ja vastahankaisuuden mielikuva: ajatellaan, että aina heidän edustajansa ovat vaatimassa jotain, tai eivät edes itse pysty keskenään päättämään, mitä lopulta haluavat.
Sen sijaan moni haluaa olla kunnon kansalainen – ja Ruotsissahan sellainen puhuu ruotsia.
Toisen maailmansodan jälkimainingeissa syntyneet suuret ikäluokat eivät ole myöskään tottuneet vaatimaan itselleen asioita. Pikemminkin he ovat saaneet kasvatuksen istua hiljaa ja totella. Rangaistuksena on saanut Koivuniemen herraa, sillä sodan karaisema kasvattajien sukupolvi ei turhia hempeillyt. ”Ei sinusta ihmistä tule”, tokaisi toistuvasti isoäitinikin, kahdesti sotaa paennut Karjalan evakko.
Sitä paitsi tällä hetkellä eläkeiässä olevat suomenkieliset ovat eläneet suuren osan aikuiselämästään Ruotsissa joinain muina kuin kansallisen vähemmistön edustajina. He ovat eläneet elämänsä intensiivisimmät vuodet suomalaisina Ruotsissa, siirtotyöläisinä, ulkosuomalaisina tai kahdenmaalaisina – tai jopa ”muukalaisina”, kuten eskilstunalaisen päivälehden Suomi-sivuilla 1970-luvulla kuvailtiin. Koko kansallisen vähemmistön käsite, joka muovautui nykyisenlaiseksi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana, on monille arjessa etäinen ja vaikeasti hahmotettava.
Jotta kielioikeuksista tulisi arkea, meidän on aktiivisesti rohkaistava ikäihmisiä ymmärtämään, miten arvokkaita heidän kielensä ja identiteettinsä myös meille nuoremmille ovat – että he ovat kielen ja kulttuurin kantajia, jotka kuuluvat paikalliseen maisemaan. Parhaillaan tämä voi johtaa myös kielen, muistojen ja kulttuuriperinnön siirtymiseen seuraavalle sukupolvelle, kuten kirjassani Senioriruotsinsuomalainen (2024) toivon.
Voimme siten esittää itsellemme tärkeän mitä jos -haasteen: mitä jos suomen kieli säilyisi täällä sittenkin vielä sen jälkeen, kun siirtotyöläisten ensimmäinen sukupolvi ei ole enää keskuudessamme?
Faktaa
Tekstissä mainittujen henkilöiden nimet on muutettu.
Maarit Jaakkolan idea- ja inspiraatiokirja Sverigefinsk senior sai tukea Kulttuurineuvostolta ja julkaistiin 2024. Kirja julkaistiin tänä vuonna myös ruotsiksi.
Annakaisa Suni • 2025-12-16
Kaikkien yläkouluikäisten on opiskeltava ruotsia Suomessa – mutta moni ei kuule kieltä koskaan, eikä koe opinnoista olevan hyötyä. Annakaisa Suni haastatteli ruotsinopettajia vanhoilla kotiseuduillaan ja kysyi, miten he motivoivat oppilaitaan.
Lue lisää →
Maarit Jaakkola • 2025-04-07
Ruotsinsuomalaisten tunnehistoria on tarina häpeästä. Ainakin, jos on uskominen tuoretta teosta Finnkampen, jonka alanimike kertoo kirjan olevan ”ruotsinsuomalaisten kuvitettu historia”. Häpeän ei kuitenkaan tarvitse olla kaikkea ruotsinsuomalaisuutta määrittävä tekijä, ainakaan enää.
Lue lisää →
När Maarit Jaakkola träffade finskspråkiga äldre i Göteborg, märkte hon att många, 25 år efter att finskan erkänts som minoritetsspråk, fortfarande inte försvarar sina språkliga rättigheter.
Jag har ofta funderat över hur mina mor- och farföräldrar och deras syskon skulle ha vuxit upp, om några av dem hade skickats som krigsbarn till Sverige.
Det var nämligen nära att det blev så. Under vinter- och fortsättningskriget i Finland skickades 70 000 barn, med en lapp runt halsen, i säkerhet till Sverige och placerades i nya familjer. Det var en massiv operation i nordisk historia.
Att vår familj inte kom att bli en del av krigsbarnshistorien avgjordes av min mormors mors envishet: ”Mina barn tar ni då inte!” Om det var beslutsamhet eller rädsla vet jag inte, men alla tio syskon fick ett liv där de inte behövde oroa sig för att förlora sitt språk och sin kultur.
Någon i mina mor- och farföräldrars generation hade förstås ändå kunnat bestämma sig för att flytta till Sverige senare, på 1960- eller 1970-talet, för att söka ett bättre liv inom bilindustrin, textilindustrin eller på varven.
Jag har tänkt mycket på det här den senaste tiden, sedan jag på uppdrag av Göteborgs stads äldreombudsman fick i uppgift att skriva en rapport om finskspråkiga äldre i Göteborg. Jag besökte finskspråkiga äldreboenden, finska föreningars lokaler och kommunala mötesplatser för äldre. Jag pratade med Jorma och Marjatta, Sinikka och Sirpa och försökte förstå deras uppfattningar om vad en ”åldersvänlig stad” innebär.
Frågan tänk om verkade röra sig i mångas tankar – inklusive mina.
Vanligtvis är tänk om ett uttryck för ånger. Tänk om jag hade valt annorlunda, gått en annan väg.
Men många finskspråkiga verkade ändå vara ganska nöjda med sina liv. De yngre gick på bokcirklar och bastuträffar, spelade bingo och handarbetade. Även på äldreboendena flöt vardagen på: man tittade på finsk tv, småpratade på sitt modersmål vid kaffebordet och pratade om barn och barnbarn.
När samtalet kom in på det egna livet dök ändå tänk om-tanken upp även hos dem som var nöjda. Tänk om man ändå hade packat sina saker och flyttat tillbaka till Finland, som det en gång var tänkt? Hade allt då blivit bättre?
På ett äldreboende har de boende klistrat sina namn på en brädspel från Finland, på de platser de kommer ifrån. Foto: Maarit Jaakkola
Tanken på ett möjligt annat liv är både kittlande och lockande. Den ger också en illusion av frihet – att man kunde ha valt annorlunda.
Och fortfarande på äldre dar måste man förstås göra val. För sverigefinnar är en av de viktigaste frågorna i livets slutskede, enligt forskning, valet av gravplats: i Finland eller i Sverige?
På forskarnas språk kallas tänk om-tänkandet för kontrafaktiskt – ett tänkande om det som inte hände, men kunde ha hänt. Kontrafaktiskt tänkande används som ett psykologiskt verktyg för att hantera motgångar och för att förstå och acceptera livshändelser. Det kan dessutom fungera som en kreativ metod för att hitta nya perspektiv.
Genom att fråga ”tänk om” kan man ibland komma fram till att – det blev ändå ganska bra så här.
Maija, till exempel, ångrade från sin rullstol att hon aldrig lärde sig svenska ordentligt – men konstaterade att det helt enkelt inte gick då. Hon hade hem och barn att ta hand om, och man hade ju kommit till Sverige för att arbeta – inte för att småprata. Pentti levde ett kosmopolitiskt liv genom sin sons affärsresor till Singapore, Japan, Thailand – vart än jobbet tog honom.
Livet fanns här och nu. Det var bara bra om det fanns något annat att tänka på än ledvärken, hjärtflimmer, sömnen som aldrig kommer, eller människorna på fotografierna som blir allt färre.
När jag besökte äldreboendet funderade jag på en annan sak: tänk om finskan inte hade erkänts som ett nationellt minoritetsspråk för 25 år sedan.
Beslutet var, såvitt jag förstått, varken självklart eller okomplicerat. Finlands politiska ledning bedrev en målmedveten lobbykampanj, och lika gärna hade det kunnat bli till exempel älvdalskan i Dalarna som fått status som historiskt minoritetsspråk.
Om finskan inte hade fått sin särställning hade Göteborg knappast haft två finskspråkiga äldreboendeavdelningar – en för demens och en för somatiska vårdbehov – och en tredje på väg att öppnas på västra Hisingen.
De finskspråkiga hade bott på svenskspråkiga avdelningar utan finska flaggor, blåvita ljus som tänds på Finlands självständighetsdag, Yles nyhetssändningar eller Ilkka Remes-böcker i hyllan. Man hade inte sjungit finska psalmer ur Svenska kyrkans psalmbok eller finländska landskapssånger som väcker barndomsminnen, och inga marmeladrävar av Fazer eller karelska piroger med äggsmör hade serverats till kaffet.
De svenskspråkiga vårdarna hade försökt möta de boende med invandrarbakgrund så som de lärt sig – med respekt för andra kulturer, eller genom kulturell dialog. Men att tala finska hade inte varit en rättighet, och kommunen hade inte haft någon skyldighet att anpassa verksamheten till just detta språk och denna kultur. Viktigare hade varit att erbjuda en likvärdig service – på majoritetens språk.
Under vinter- och fortsättningskriget i Finland skickades 70 000 barn, med en lapp runt halsen, i säkerhet till Sverige och placerades i nya familjer. Bild: Wikimedia Commons
Att sverigefinnar erkändes som nationell minoritet har därför varit avgörande för att trygga en värdig ålderdom för de finskspråkiga individerna. Även om det finska språket i Sverige kanske inte återhämtar sig fullt ut, får åtminstone de som nu befinner sig i livets slutskede uppleva en ålderdom på egna villkor.
Rädslan att erkänna sin identitet
I min rapport Språkvänliga Göteborg? Finskspråkiga äldres uppfattningar om en åldersvänlig stad försökte jag undersöka hur äldre med finskt påbrå upplever stadens finskspråkiga utbud. I Göteborg finns omkring 3 500 personer över 60 år med finsk bakgrund – ungefär 12 procent av alla sverigefinnar i landets näst största stad.
En av mina iakttagelser var hur utmanande det kan vara att få denna åldersgrupp att prata om sina språkliga rättigheter.
Faktum är att några äldre till och med menar att de inte behöver service på finska – de förstår ju svenska också. Med andra ord är vissa beredda att avstå från sina språkrättigheter, utan att kämpa eller protestera.
Orsakerna till denna tvekan är många, och de är förståeliga.
Många vill inte uppfattas som besvärliga. Arbetskraftsinvandrare bär ofta redan en stämpel av att vara krävande eller splittrade nog: minoriteterna vill alltid ha något, och kan ändå inte själva enas om vad de egentligen vill.
I stället vill de flesta vara goda medborgare – och i Sverige talar ju en god medborgare svenska.
De stora generationerna som föddes efter andra världskriget har heller inte fostrats till att kräva något för egen del. Tvärtom lärde man sig att sitta stilla och lyda. Som straff väntade ”Herren från Koivuniemi”, stryk med en björkris, för den krigshärdade generationen av uppfostrare visade ingen ömhet. ”Det blir aldrig någon människa av dig”, brukade även min mormor säga – hon som själv tvingats fly från Karelen två gånger.
Dessutom har de finskspråkiga som nu nått pensionsåldern levt större delen av sina vuxna liv i Sverige utan att betraktas som en nationell minoritet. De har levt sina mest aktiva år som finnar eller finländare i Sverige – som arbetsmigranter, utlandssvenskar, tvåländare – eller till och med som främlingar, som de beskrev sig själva på 1970-talet på Eskilstuna-Kurirens finska sidor.
Begreppet nationell minoritet, som fick sin nuvarande form först under 2000-talets första decennium, är för många i denna generation något avlägset och svårt att relatera till i vardagen.
Just därför måste vi aktivt uppmuntra de äldre att förstå hur värdefulla deras språk och identitet är också för oss yngre – att de är bärare av språk och kultur som hör till det lokala landskapet. Detta kan i bästa fall bidra till att både språket, minnena och kulturarvet förs vidare till nästa generation.
Således kan vi utmana oss själva med en viktig tänk om-fråga: tänk om det finska språket ändå skulle leva vidare här, även när den första generationen arbetskraftsinvandrare inte längre finns bland oss?
Fakta
Namnen som nämns i texten är fingerade.
Maarit Jaakkolas idé- och inspirationsbok Sverigefinsk senior fick Västra Götalandsregionens översättarstöd och kom ut på svenska 2025.
Lars Lovén • 2026-01-07
En ny generation filmare utmanar censurens grepp, och därigenom regimen. Filmbranschen i Iran har länge fått hantera en komplex situation, där statligt stöd och strikta begränsningar går hand i hand. Producenten Babak Parham befinner sig mitt i utvecklingen.
Läs mer →
Ahmad Azzam • 2025-12-31
Räcker förnuftet för att förstå existentiella upplevelser? I en essä inspirerad av klassiska sufiska skrifter undersöker Ahmad Azzam den sufiska idén om kunskap som ett försök att överskrida rationalitetens begränsningar, och lyssna på det levda snarare än det sagda.
Läs mer →
Joseph R. Kafuka • 2025-12-30
För tre år sedan blev swahili det första inhemska afrikanska språket att bli arbetsspråk I Afrikanska unionen. Här berättar Joseph Kafuka om språkets uppkomst och om hur arabiskan kom forma det.
Läs mer →
