”Annakaisa Sunille ruotsin kieltä kohtaan osoitetusta kiinnostuksesta”, lukee kellastuneen pokkarin esilehdellä. Sain Kjell Westön Leijat Helsingin yllä -kirjan kevätjuhlassa ensimmäisen lukiovuoteni päätteeksi Iitissä vuonna 2003, osana pienten lahjojen perinnettä, jonka tarkoitus on motivoida oppilaita.

Olin tosiaan kiinnostunut ruotsista, niin kuin olin kiinnostunut lähes kaikista muistakin kouluaineista. Olin opiskellut ruotsia 13-vuotiaasta asti ja saanut hyviä numeroita. Kokonaisen romaanin lukeminen osoittautui kuitenkin ylivoimaiseksi, ja meni vielä muutama vuosi, ennen kuin luin lahjakirjan loppuun. SIlloin asuin jo Ruotsissa.

Kun muutin tänne, ymmärsin, että yhteensä kuusi vuotta kestäneet ruotsin opintoni Suomessa olivat kuin olisin hitaasti nikkaroinut pienen jollan kieliopista ja perussanastosta. Jolla ei riittänyt vielä mihinkään, koska en ollut oppinut purjehtimaan. Se oli kuitenkin välttämätön edellytys sille, että pääsin merelle. Sattumien ja päätösten sarja on johtanut siihen, että nyt kaksi vuosikymmentä myöhemmin asun Tukholmassa perheeni kanssa, ruotsi on tärkein työkieleni ja minun on helpompi kirjoittaa tämän tekstin ruotsinkielinen kuin suomenkielinen versio.

Kaikki alkoi kuitenkin kouluruotsista, jota kaikkien yläkouluikäisten suomalaisten täytyy opiskella. Järjestelmän kriitikot käyttävät sanaa pakkoruotsi. 2000-luvulla ruotsin opetus alkoi seitsemännellä luokalla ja jatkui kuuden vuoden ajan läpi yläkoulun ja lukion, jonka päätteeksi piti saada ruotsista hyväksytty arvosana tärkeissä ylioppilaskirjoituksissa. Nykyään ruotsi alkaa jo kuudennella luokalla, ja tuntimäärä jakautuu lopuille kouluvuosille. Enää ei kuitenkaan ole pakko osallistua ruotsin kokeeseen ylioppilaskirjoituksissa.

Yhdeksännen luokan päättyessä oppilailla on takanaan vähintään 228 ruotsin tuntia, mutta mitä he ovat oppineet? Keskimäärin hyvin vähän, jos asiaa katsotaan kansallisten arviointien synkässä valossa. Jo vuonna 2008 oppimistulokset olivat ”todella heikkoja” yläkoulun päättyessä. Viimeisimmässä, vuonna 2022 tehdyssä arvioinnissa ne ovat huonontuneet entisestään. Arviointikokeen keskimääräinen arvosana oli 6 asteikolla 5–10. Yli puolet oppilaista jäi heikolle osaamistasolle ruotsin kirjoittamisessa ja puhumisessa. Vain 4 prosenttia ylsi hyvän osaamisen tasolle (arvosanaan 8) sekä ymmärtämisessä, puhumisessa että kirjoittamisessa. ”Todella huolestuttava tulos”, totesi Kansallinen koulutuksen arviointikeskus raportissaan.

Samassa arvioinnissa selvitettiin oppilaiden käsityksiä ruotsista. Tulos oli ”hälyttävä monessakin mielessä”. Käsitykset olivat keskimäärin neutraalit, mutta ne olivat muuttuneet kielteisemmiksi vuodesta 2008, sekä oman osaamisen, ruotsin tunneista pitämisen että kielen hyödyllisyyden osalta. Muihin oppiaineisiin, kuten englantiin, äidinkieleen ja matematiikkaan verrattuna ruotsi oli vähiten pidetty kouluaine ja sitä pidettiin vähiten hyödyllisenä. Ei liene yllättävää, että asenteiden ja koetulosten välillä oli yhteys. Eivätkä asenteet synny tyhjiössä, vaan niihin vaikuttavat koti, koulu ja koko ympäröivä yhteiskunta.

Ruotsista ei ole mitään hyötyä koulun ulkopuolella – se oli yleinen asenne vanhassa koululuokassani Iitissä. Ja vaikka kieli osoittautui juuri minulle äärimmäisen hyödylliseksi, olivat luokkakaverini tavallaan oikeassa. En usko, että suurin osa heistä on sanonut montaa sanaa ruotsia sen jälkeen, kun laitoimme ylioppilaslakit päähämme.

Ruotsinopettajani olivat kuitenkin pidetyimpien opettajien joukossa sekä yläkoulussa että lukiossa. Se ei ehkä ole niin outoa kuin miltä ensin vaikuttaa. He eivät saaneet mitään ilmaiseksi, heidän täytyi ponnistella herättääkseen mielenkiintomme, saadakseen meidät ylipäänsä haluamaan oppia jotain. Miten he sen tekivät?

Annukka Pekkarinen, ruotsinopettaja Suomessa. Kuva: Yksityinen.

Koska omat opettajani ovat olleet jo jonkin aikaa eläkkeellä, soitan Annukka Pekkariselle, joka on nykyinen ruotsinopettaja vanhassa yläkoulussani. Hän vahvistaa käsitykseni, että oppilaat ovat harvoin tekemisissä ruotsin kielen kanssa koulun ulkopuolella. Ruotsia puhutaan lähinnä Suomen länsi- ja etelärannikolla, ja vaikka Iitti sijaitsee vain tunnin automatkan päässä rannikolta, kontaktit ovat vähissä. Pekkarinen on työskennellyt Iitin yläkoulussa noin kymmenen vuotta, ja koko sinä aikana muutama oppilas on kertonut, että kotona puhutaan ruotsia. Joillakin on sukulaisia, jotka ovat muuttaneet Ruotsiin 60–70-luvuilla, mutta he alkavat olla niin vanhoja ja niin kaukaista sukua, että yhteys on heikko. Ruotsia kuulee lähes pelkästään Helsinkiä kohti vievässä junassa, jossa kuulutukset tulevat maan molemmilla virallisilla kielillä.

Annukka Pekkarinen saa usein vastata kysymykseen: Miksi meidän pitää opiskella ruotsia? Virallinen vastaus on, että Suomi on kaksikielinen maa, mikä liittyy Suomen ja Ruotsin pitkään yhteiseen historiaan. Noin 5 prosenttia Suomen 5,6 miljoonasta asukkaasta on suomenruotsalaisia, eli puhuu ruotsia äidinkielenään, ja heillä on oikeus saada palveluita ruotsiksi. Ennen kaikkea Pekkarinen yrittää kuitenkin kertoa, että ruotsin osaamisesta voi olla hänen suomenkielisille oppilailleen etua tulevaisuudessa.

– Puhumme siitä, mitä hyötyä ruotsista voi olla työelämässä. Ilmeisesti ruotsinkielisiin koulutusohjelmiin on helpompi päästä opiskelemaan kuin suomenkielisiin. Muuallakin Pohjoismaissa voi opiskella. Olen itse matkustanut paljon Pohjoismaissa, ja ruotsalainen ja pohjoismainen kulttuuri ovat tärkeitä minulle. Keskustelemme oppilaiden kanssa paljon siitä, mikä on yhteistä ja mikä meitä erottaa vaikka ruotsalaisista, norjalaisista tai tanskalaisista.

Hän ei oikeastaan usko, että oppilaat kyseenalaistavat juuri ruotsin opiskelua sen enempää kuin muidenkaan kouluaineiden.

– Nykyään kaikkien opettajien täytyy perustella, miksi pitää opiskella kieliä, tai ylipäänsä opetella mitään ulkoa. Selitän oppilaille, että oppimistaidot itsessään ovat tärkeitä, että aivoille tekee hyvää joutua pinnistelemään ja tekemään työtä.

Hän yrittää antaa oppilaille paljon aikaa harjoitella sanastoa, koska kieliopista ei ole mitään hyötyä, jos ei osaa sanoja. Paperinen oppikirja muodostaa opetuksen rungon. Sitä ei voi pitää itsestäänselvyytenä, sillä monessa kunnassa oppilaat eivät enää saa henkilökohtaisia oppikirjoja säästöpaineiden vuoksi. Lisäksi Annukka Pekkarinen käyttää opetuksessa paljon pelillisyyttä. Käytössä on sekä digitaalisia pelejä että klassisia versioita palapeleistä ja muistipeleistä, esimerkiksi noppapeli, jossa silmäluku vie oppilaan tietyn sanan luo, joka sitten lausutaan, suomennetaan tai taivutetaan.

Satu Kupiainen Bild: Eero Kulla, Mediakonserni Keskisuomalainen

Pelit ja leikit ovat tärkeitä myös ruotsinopettaja Satu Kupiaiselle, joka työskentelee Karkkilassa, jonkun verran Iittiä suuremmassa suomenkielisessä kaupungissa 150 kilometriä lounaaseen. Hän on Suomen ruotsinopettajien hallituksen jäsen ja on äskettäin saanut tunnustuspalkinnon opettajan työstään.

– Kokemukseni perusteella oppilaat ovat innostuneita, jos vaan löytää niitä oikeita asioita, mitkä kiinnostavat heitä, hän sanoo.

Viime aikoina niitä asioita ovat olleet esimerkiksi suomenruotsalaisen bändin Kajn musiikki tai ”Fixa dejten”, SVT:n deittiohjelma teini-ikäisille, jota Kupiainen simultaanitulkkaa oppilailleen.
– He ovat ihan pöyristyneitä, että sellainen ohjelma on edes olemassa.

Tai ”Stockholm style”, vaatetyyli joka saa suomalaiset teinitytöt nousemaan laivaan ja parveilemaan tukholmalaiskaupoissa, joista saa tietynlaisia farkkuja ja muita vaatteita. Satu Kupiainen vitsailee, että ei ole valitettavasti saanut rahoitusta shoppailun erikoiskurssille, mutta tarjoaa oppilailleen muita tapoja olla enemmän ”Stockholm style” – esimerkiksi niin, että ääntää numeron seitsemän, ”sju”, riikinruotsalaiseen tapaan suun takaosassa.

Hän käyttää opetuksessa paljon musiikkia ja liikettä, joiden avulla asiat tallentuvat helpommin muistiin. Omistuspronominit hän opettaa aina reippaassa marssin tahdissa: ”Min mitt mina! Din ditt dina!” Hän kiinnittää lauseita eri puolille luokkaa ja oppilaiden täytyy painaa ne mieleensä, kävellä takaisin paikalleen ja kirjoittaa lause vihkoon. Opetuksen perusta on kuitenkin, kuten Iitissä, paperiset oppikirjat, joiden tekstit oppilaat kuuntelevat, lukevat ja kääntävät. Joka kappale käydään läpi vähintään kolme kertaa.

Yhdessä musiikinopettajan kanssa Kupiainen järjestää joka vuosi Lucia-kulkueen ja -konsertin, jossa lauletaan ruotsiksi ja suomeksi. Viimeksi siihen osallistui 42 oppilasta, joista 10 poikia, vaikka harjoitukset pidettiin koulupäivän jälkeen.

– Sekä minä että musiikinopettaja olimme tosin luvanneet, että Lucia-kulkueeseen osallistuminen otetaan huomioon arvosanoissa.

Arvosanat ovat tärkeä motivaattori oppilaille, sanovat sekä Satu Kupiainen että Annukka Pekkarinen. Koska oppitunteja on vähemmän ruotsissa kuin esimerkiksi englannissa, on myös tavoitetaso alempi. Siksi osa oppilaista kokee, että ruotsista on melko helppo saada hyviä arvosanoja, mikä motivoi heitä entistä enemmän. Toisaalta he saattavat lannistua, jos vertaavat ruotsin kielen taitojaan englantiin, ja kokea, että eivät osaa oikein mitään.

Olen joskus omahyväisesti ajatellut, että olen kouluruotsin onnistumisen henkilöitymä, kaksikielisen Suomen kansikuvatyttö. Sekä Satu Kupiainen että Annukka Pekkarinen sanovatkin, että mieltä lämmittäisi, jos joku oppilaista saisi käytännön hyötyä ruotsin osaamisesta, käyttäisi kielitaitoaan työelämässä tai jopa muuttaisi toiseen Pohjoismaahan. Haastateltuani heitä ajattelen kuitenkin, että kielen opetteleminen on arvokasta itsessään, vaikka joka ikinen ruotsin sana olisikin kahdenkymmenen vuoden päästä unohtunut. Tai kuten Annukka Pekkarinen sanoo:

– Parasta, mitä voin täällä luokassa tehdä, on tarjota myönteisen asenteen kieltä kohtaan. Haluan saada oppilaan tuntemaan, että ”minun on mahdollista” oppia tätä kieltä.